Minulla on ideoita. Minulla on sanottavaa, näkemystä ja särmää. Päivittäin tulee eteen tilanteita, joissa näen kuvan, tekstin ja idean, mutta en tee niillä mitään. Ehkä huomenna, tai ensi viikolla. Miksi siis pelkään sosiaalista mediaa?
Sosiaalisessa mediassa on kaksi pelottavaa asiaa: se, että kukaan ei välitä, ja se että liian moni välittää. Molemmista on kokemusta. Ensin mainittu on se tyypillinen tilanne, että hiot viimeisen päälle hienon kantaaottavan julkaisun, johon saat kaksi peukkua kavereilta ja nolla kommenttia. Jälkimmäinen (liian moni välittää) on ihan aito somekohu, joka onneksi oli minulle ja edustamalleni yritykselle myönteinen mutta ah, jos tuo voima kääntyisi sinua vastaan.
Miksi pelkään sosiaalista mediaa? Kaksi keissiä kertoo kaiken
Tiedän ainakin kaksi tunnettua keissiä, joissa some on lynkannut tekijänsä. Vuonna 2013 Justine Sacco -niminen PR-ammattilainen, näpsä ja huumoria tavoitteleva daami twiittasi Etelä-Afrikkaan lähtiessään että oi toivottavasti en saa aidsia ja ai niin eihän se tartu valkoisiin… Huumoria. Sarkasmia. Vaikea laji somessa! Yksitoista tuntia myöhemmin hän (autuaan tietämättömänä) laskeutui Kapkaupunkiin ja vastassa oli lauma toimittajia ja varmasti myös jokunen ylireagoinut someaktiivi mielenosoitustunnelmissa. Aihetunniste #hasjustinelandedyet niin sanotusti trendasi. Justine menetti kaiken: työpaikkansa, maineensa, poikaystävänsä, asuntonsa. Yhden twiitin takia.
Toinen keissi löytyy lähempää eli kotimaasta. Vuonna 2016 Teri Niitti -niminen, nyttemmin edesmennyt stylisti istui Finnairin koneessa ja paheksui Facebookissa kun lähietäisyydellä joku imetti vauvaansa. Häntä vaivasi tämä intiimi ja rinnan paljastava toimitus. Otti siitä salaa kuvan. Julkaisi. Kohu. Jossain määrin samoin kuin Justinen tapauksessa: lennon aikana nettiyhteys kiinni joten mahdotonta poistaa, muokata, vastata tai perustella. Teri-vainaa sai myös tästä keissistä siipeensä aika pahasti.
Väärä sana, ilmaisu, asiayhteys, mielipide, kömpelö huumori...
Näistä voi keittää aikamoisen katastrofin. Ja jos somekansa unohtaakin sen ensiluokkaisen kannanottosi, näitä se ei unohda.
Puhutaan identiteettipolitiikasta mutta iso osa työtä nykyään tapahtuu persoonan voimalla tavalla, jossa olet itse tuote. Tai ainakin tunnettu osa tuotetta. Kun alat rakentaa bisnestä joka nojaa persoonaasi, täytyy varautua siihen että tuhat, kaksi tai kymmenen tuhatta (kyllä!) Ihmistä seuraa tekemisiäsi, koska annat siihen itse mahdollisuuden. Seuraavat ja ovat siitä jotakin mieltä. Saattavat kertoa mielipiteensä.
Somessa yrität viihdyttää ja infoteinata ihmisiä, joita et näe. Mutta he näkevät sinut. Mikään määrä sydämiä ei korvaa sitä yhtä loanheittäjää. Tai kahta. Tai hyvä tavaton kymmeniä.
Mikä tekee ihmisestä somessa monsterin?
Miksi pelkään sosiaalista mediaa? Siksi, että tavallinen, perusystävällinen kansalainen muuttuu eri kanavissa teräviä ilkeyksiä suoltavaksi koulukiusaajaksi, jota kaverit sitten kilvan kannustavat yhä nasevampiin ilmaisuihin. Vyön alle, persoonaan, ulkonäköön. Kaikkeen siihen, mihin meidät jokainen (?) on kasvatettu olemaan puuttumatta. Kukaan ei kasvokkain puhuisi tuntemattomille tavalla, jolla facebookissa voi estoitta antaa palaa. Toivon.
Luin jostakin, että kaikkien niiden, joita ei työkseen kuunnella, kannattaisi olla somessa hiljaa. Jos työtäsi on pitää ääntä itsestäsi (kuten poliitikot), tee sitä toki myös sosiaalisessa mediassa. Silloinhan oletettavasti tiedät, mitä olet tekemässä. Pulmallinen rajanveto! Moni meistä (kuten minä) haluaisi tehdä työtään ilman sosiaalista mediaa, mutta siellä se yleisö on. Ja bisnes.
En seisoisi kadunkulmissa pakkilaatikon päällä huutamassa ajatuksiani ohikulkijoille – minun ei siis kannata huudella myöskään somessa?