Viestinnällä tarkoitetaan asioista kertomista eri tavoin. Viesti voi olla monessa muodossa: tekstiä, kuvaa, pakkaus tai logo. Perinteisemmin viestinnäksi määritellään tekstimuotoinen tapa kertoa. Tyypillistä viestintää ovat erilaiset tiedotteet (ammattinimike tiedottaja elää edelleen) tai verkkosivujen tekstit tai sosiaalisen median julkaisut.
Yleensä viestintä jaotellaan maksetuksi (markkinointiviestintä) ja ansaituksi (peeärrä eli kun saadaan oma viesti läpi mediassa), mutta tämä jako on oikeasti aika keinotekoinen. PR-tempaukset ja lobbarit voivat maksaa maltaita ja maksettu FB-mainos saattaa muuttua viraali-ilmiöksi.
Osmo A. Wiio oli viestinnän professori ja loi viestinnälle Wiion lait. Niiden oleellisin pointti on, että viestintä yleensä epäonnistuu, ja jos onnistuu, se on vahinko. Se on itse asiassa aika totta. Viestintä on vaikeasti hallittava laji, jossa usein valmistaudutaan huolellisesti johonkin, jota ei ikinä tapahdu, ja ollaan yhtäkkiä tilanteessa, joka on kaikille uusi.
Viestejä ymmärretään väärin tai ne esitetään kontekstissa, joka aiheuttaa vääriä mielleyhtymiä. Verkkoviestinnän ja sosiaalisen median aika on vain kärjistänyt tätä. Viestintäammattilainen on paljon vartijana ja joutuu usein vastaamaan yrityksensä tekemisistä jopa henkilökohtaisella maineellaan. Ei mikään unelmaduuni siis. Tai miten sen nyt ottaa.
Kun aloitin toimittajana vuonna 1988, jutut kirjoitettiin kirjoituskoneella ja vietiin itse toimituksiin. Kaikilla juttukeikoilla oli ammattikuvaaja ja toimittajan ammatilla oli selvät rajat eli kaupalliset viestit pysyivät pääosin maksetun viestinnän (markkinointiviestintää kutsuttiin tuolloin vain mainonnaksi) puolella. Jo silloin toki yritykset pyrkivät ansaitun median puolelle järjestämällä pressitilaisuuksia, lähettämällä kotiin lahjoja, soittelemalla toimittajille. Silti oli harvinaista, että YLEn pääuutinen olisi ollut yrityksen masinoima PR-kampanja.
Nyt se on hyvin tavallista. Ja tässä viestintäihminen voi auttaa.